Hyppää sisältöön

Surun tarina

kokemuksia pajalta


”Kulttuuripajasta tuli paikka, jonne en mennyt vain silloin kun minulla oli hyvä olla. Päinvastoin siitä tuli myös paikka, jonne lähdin siksi koska minulla oli paha olla.”


Hei. Nimeni on Suru ja kerron teille nyt kappaleen tarinaani, niiltä osin kuin sen pystyn teille sanoittamaan. Minulla on pitkä sairaushistoria mielenterveysongelmien parissa. Vuosien aikana olen saanut vaihtelevasti hoitoa eri paikkakunnilla, ja hoitopaikkoja sekä eri nimikkeillä kulkevien ammattilaisten vastaanottoja onkin kertynyt jo melkoinen lista, joka alkaa koulupsykologin luota. Sieltä siirryin mielenterveystoimiston palveluihin. Olen ollut ryhmä- ja yksilöpsykoterapiassa eri viitekehyksillä sekä tuetun asumisen piirissä aiemmin, ja tälläkin hetkellä. Minulla on takana useita pidempiä ja lyhyempiä jaksoja sairaalassa ja päiväsairaalassa, ja olen saanut toimintaterapiaakin. Mukaan mahtuu myös yksi vuosi sosiaaliseksi kuntoutukseksi tarkoitettua viikoittaista nuortenryhmää.

Kaipuu turvalliseen ja hyväksyvään yhteisöön

Kulttuuripaja Virrassa käväisin hakemassa esitteen jo pari vuotta ennen kuin sinne lopulta päädyin. Esitteen haettuani elämä heitti minut hetkeksi pois Pirkanmaalta, mutta paja jäi mieleeni. Kulttuuripajalle hakeutuminen olikin osa suunnitelmaani, kun tuli aika muuttaa takaisin. Kulttuuripaja Virran tarjoama mahdollisuus ystäviin, ihmiskontakteihin ja kulttuurin harrastamiseen säilyi mielessäni edustaen hiljaista mahdollisuutta toivoon.

Kulttuuripajasta alkoi
muodostua minulle tärkeä,
arkea rytmittävä paikka.

Olen ollut yksinäinen koko elämäni ja ulkopuolisuuden tunne on aina asunut minussa vahvana. Minulla ei ollut vuosikausiin harrastuksia eikä ystäviä tietokoneverkon ulkopuolella. En ollut kokenut juurikaan yhteisöllisyyttä, vaikka kaipuuni ihmisten luo oli aina ollut vahva. Kulttuuripajalle hakeutuessani kaipasin ympärilleni yhteisöä, elämää kotini seinien ja omien suojamuurieni ulkopuolella. Tarvitsin turvaa ja toisia ihmisiä, mutta en vain pystynyt hakeutumaan muiden seuraan. Kaipasin ympäristöä, jossa voisin harrastaa oireistani huolimatta, sekä paljon apua ja kannustusta jaksaakseni ja pystyäkseni pysymään mukana toiminnassa.

Aloittaessani kulttuuripajalla huomasin ensin palaavani takaisin rooliin, jota olin esittänyt ihmisten parissa vuosikaudet uudestaan ja uudestaan: olin reipas, hauska ja pärjäävä. Kesti kauan ennen kuin ikirouta ympärilläni alkoi sulaa, mutta hiljalleen pajan lämpö alkoi kiertyä ympärilleni. Olin hämmästynyt, kun huomasin saavani tukea muilta pajalaisilta. Sain jopa halauksen vaikeana aikana ihmiseltä, johon olin vasta tutustunut. Minulle kerrottiin, ettei minun tarvinnut piilottaa oloani, oli ok, että oli paha olla. Muut ymmärsivät. Kulttuuripajasta alkoi muodostua minulle tärkeä, arkea rytmittävä paikka.

Pajalla tulen nähdyksi


”Olen kerta toisensa jälkeen huomannut tulleeni unohdetuksi mielenterveystoimiston työntekijöiden taholta. Minua on kohdeltu epäasiallisesti ja on tuntunut loukkaavalta, ettei hätääni ole nähty eikä kuultu. Tämän vastapainona on ollut Kulttuuripaja Virta.”


Koen, että minun on ollut vaikeaa saada hoitoa Tampereella. Olen kerta toisensa jälkeen huomannut tulleeni unohdetuksi mielenterveystoimiston työntekijöiden taholta. Minua on kohdeltu epäasiallisesti ja on tuntunut loukkaavalta, ettei hätääni ole nähty eikä kuultu. Olen joutunut olemaan yhteydessä potilasasiamieheen useita kertoja vain hoitoa saadakseni, ja oloni on ollut todella epätoivoinen hoitoonpääsyni viivästyessä kohtuuttomasti. Minulle on tullut tunne, ettei terveyteni ole ollut tärkeää mielenterveystoimiston työntekijöille. Tämän vastapainona on ollut Kulttuuripaja Virta, sen yhteisö ja työntekijät. He ovat väsymättä kannustaneet, kuunnelleet ja neuvoneet yhä uudestaan ja uudestaan. Olen saanut heiltä tukea kaikkein kamalimpinakin aikoina.

Jos jouduin lähtemään
ryhmästä kesken kaiken
sivummalle rauhoittumaan,
takaisintulostani ei kukaan
tehnyt numeroa.

Kulttuuripajasta tuli paikka, jonne en mennyt vain silloin kun minulla oli hyvä olla. Päinvastoin siitä tuli myös paikka, jonne lähdin siksi koska minulla oli paha olla. Vaihtoehtona olisi ollut jäädä kotiin valelemaan sieluni uudella kerroksella itseinhoa ja kelpaamattomuutta. Joskus, kun matkalla bussissa huomasin paniikkikohtauksen yrittävän vyöryä ylitseni, kerroin itselleni: “Kestä vielä hetki, kohta ollaan pajalla. Pajalla saadaan apua.” Naulakoille saapuessani tuttu pajalainen tervehti minua ystävällisesti ja aloin rauhoittua. Toisina päivinä menin suoraan rentoutushuoneeseen vain rauhoittumaan, ehkä vaihtamaan muutaman sanan työntekijän kanssa. Joskus menin istumaan hiljaa yhteisen oleskelutilan nurkkaan, kuuntelemaan muiden tarinoita ja naurua. Jos aloin hiljaa itkeä, minulle ojennettiin nenäliina ja kysyttiin, olenko kunnossa. Joku saattoi sanoa jotain ystävällistä tai hymyillä rohkaisevasti. Jos jouduin lähtemään ryhmästä kesken kaiken sivummalle rauhoittumaan, takaisintulostani ei kukaan tehnyt numeroa.

Pajalla tulen nähdyksi. Siellä saan esittää mielipiteitä ja ideoita, ja niihin myös tartutaan, niitä kuunnellaan. Olen kokenut pajalla erikoislaatuista hyväksyntää. Sellaista radikaalia hyvää tahtoa, jota en ole kokenut missään muualla. Minun on ollut aina vaikeaa luottaa ihmisiin, mutta kulttuuripajalla luotto on alkanut hiljalleen kasvaa. Minusta tuntuu, että paja on minulle kaipaamani mahdollisuus hiljalleen eheytyä ja kasvaa omaksi itsekseni osana yhteisöä. Pajalla hyväksyvä, turvallinen ilmapiiri rauhoittaa satutettuja sieluja. Kulttuuripajasta tekee erityisen juuri mahdollisuus turvalliseen, hyväksyvään yhteisöön. Pajalla ei kuulemma voi epäonnistua, niin vaikeaa kuin se minun on vieläkin uskoa. Siitä huolimatta olen saanut huomata sen olevan totta.

Pajalla saan tukea, mutten ole potilas

Monet hoitomuodot kuten päiväsairaala tai erilaiset ryhmät voivat tarjota yhteisöllisyyden tunnetta, mutta se on vain hetkellistä. Useimmiten ryhmät päättyvät muutamissa viikoissa ja sitten on taas yksin. Lisäksi keskustelu niissä keskittyy mielenterveyteen ja ongelmiin. Olen itse jopa kieltäytynyt päiväsairaalajaksosta, sillä koin, että kulttuuripajatoiminnan jatkuvuuden antama turva ja yhteisö oli minulle parempi vaihtoehto, kuin muutaman viikon intensiivijakso päiväsairaalassa.

Kulttuuripaja antaa mahdollisuuden olla mielenterveysongelmainen ja silti harrastaa ja osata asioita. Siellä et olekaan potilas, vaikka vaikeutesi otetaan huomioon ja sinua tuetaan jokaisella askeleella niin paljon, kuin vain resursseja ja aikaa riittää. Paja on antanut mahdollisuuden palata vanhojen, rakkaiden harrastusten pariin. Sellaisten, joiden jo luulin ongelmieni takia olevan mennyttä elämää. Olenkin alkanut harrastaa kulttuuria jälleen myös kotona, ja kehittää uusia taitoja, joita minulla ei aiemmin ole ollut rohkeutta opetella. Se on luonut innostuneisuuden ja onnistumisen kokemuksia ja paljon iloa, mikä on minulle todella tärkeää.

Pajalla voin jakaa vaikeita tunteita vertaisten kanssa

On ihanaa tavata muita,
joiden kanssa jakaa noita
vaikeita tunteita, sillä he
oikeasti tietävät, mistä puhun.

Kulttuuripajan vertaisuus on osoittautunut minulle olennaiseksi osaksi toimintaa. Siellä olen ensimmäisen kerran tavannut ihmisiä, joilla on samankaltaisia kokemuksia elämästä kuin itselläni. Ihmisiä, jotka ovat samankaltaisessa tilanteessa, käyneet samansuuntaista matkaa. On ihanaa tavata muita, joiden kanssa jakaa noita vaikeita tunteita, sillä he oikeasti tietävät, mistä puhun. Se normalisoi omaa kokemusta ja häivyttää häpeää, kun huomaa, että toisetkin ovat kokeneet samaa. Pajalla ei tarvitse olla vertaisohjaaja voidakseen kokea olevansa merkityksellinen yhteisön jäsen.

Itselläni ei ole ollut töiden tai opiskelujen kautta mahdollisuutta etsiä paikkaani yhteiskunnassa. Kulttuuripajalla saan kuitenkin osallistua niin paljon kuin haluan. Minua kannustetaan osallistumaan ryhmissä oman jaksamiseni puitteissa, ottamaan rohkeasti uusia rooleja ja käyttämään taitojani. Se antaa tunteen siitä, että voin tehdä jotain hyödyllistä ja hyvää myös muiden eteen. Että voin olla tarpeeksi hyvä johonkin, vaikka taitoni eivät olekaan juuri aloittelijaa kummempia. Pajalla taitoni riittävät. Olen huomannut hiljalleen rohkaistuneeni pajalla käymisen aikana. Itselleen armottoman ja kovin kriittisen Surun päähän on alkanut hiipiä ajatus siitä, että mitä jos se mitä teen todella voisi riittää. Mitä jos taitoni ovatkin tarpeeksi hyvät. Syytän tästä eriskummallisesta toivon ilmentymästä kulttuuripajalla saamaani kannustusta. Yhteisön lämpöinen hyväksyntä alkaa hiljalleen muuttaa ihmistä tavoilla, joita terapia yksin ei voi saavuttaa.

Kulttuuripajalla olen myös oppinut vastaanottamaan apua – jopa pyytämään sitä. En ole pärjännyt pitkään aikaan siten kuin olen esittänyt pärjääväni. Kulttuuripajalla en ole enää jaksanut yrittää piilotella sitä, minun ei ole tarvinnut. Vaikka vieläkin tekee mieli pitää itseään piilossa, ja olen vasta polkuni alussa siinä mitä tulee ihmisten tukeen ja hyvyyteen luottamiseen, pajalla olen ottanut isoja askeleita eteenpäin etenkin, kun mietitään koko pitkää hoitohistoriaani. Kulttuuripaja Virta on ollut minun matkallani todella merkityksellinen, enkä ole sieltä häviämässä minnekään. Taukojen aikana kaipaan takaisin pajalle ryhmien ja tuttujen ihmisten pariin. Hiljalleen ulkopuolisuuden tunne alkaa hälvetä ja päässä kolkuttelee uusia, vielä kovin vieraita ja epävarmoja tunteita ja ajatuksia:

“Ehkä minä voin kuulua tänne. Ehkä minä uskallan antaa itseni kuulua tänne.

Täällä on hyvä olla.”